Yhdeksän saarta, kolme laattaa

Polly lensi matalalla mustan vulkaanisen kalliorannikon yllä, missä vihreät niityt ulottuivat aivan jyrkänteen reunaan ja usva liukui hitaasti pyöreiden kukkuloiden yli kauempana sisämaassa. Tämä oli São Miguel, suurin niistä yhdeksästä saaresta, jotka muodostavat Azorit, yksinään keskellä Pohjois-Atlanttia. Suolainen ilma sekoittui märän mullan ja leikatun ruohon tuoksuun, ja jossain alhaalla kukko kiekui maatilalla, jota hän ei vielä nähnyt.

Polly came in low over a coastline of black volcanic rock, where green fields ran right up to the cliff edge and mist slid slowly across rounded hills further inland. This was São Miguel, the largest of the nine islands that make up the Azores, sitting alone in the middle of the North Atlantic. Salt air mixed with the smell of wet earth and cut grass, and somewhere below a rooster called out from a farm she could not yet see.

Koko saari on olemassa valtameren pohjan alla kulkevan sauman takia, paikan, jossa kolme mantereita kantavaa suurta laattaa hankaa hitaasti toisiaan vasten. Pohjois-Amerikka vetää yhteen suuntaan, Eurooppa toiseen, ja Afrikka painaa etelästä, ja siellä missä nämä kolme reunaa kohtaavat, kuumuus ja paine löytävät tiensä ylös kuoren halkeamista. Jokainen tämän ketjun saari on rakentunut samalla tavalla, yksi purkaus kerrallaan, pelkästä tulesta ja jäähtyvästä kivestä.

The whole island exists because of a seam far below the ocean floor, a place where three of the great plates that carry the continents grind slowly against each other. North America pulls one way, Europe another, and Africa presses in from the south, and where the three edges meet, heat and pressure find their way up through cracks in the crust. Every island in this chain was built the same way, one eruption at a time, out of nothing but fire and cooling rock.

Melkein jokaista peltoa São Miguelilla reunustaa hortensia-aita, sinistä ja violettia ja toisinaan pehmeän vaaleanpunaista, istutettuna niin tiheään että ne näyttävät maisemaan maalatuilta. Viljelijät toivat kasvit Aasiasta yhdeksännellätoista vuosisadalla vain merkitäkseen laidunten rajat, aavistamatta että niistä tulisi saaren tunnusmerkki. Mineraaleista rikas vulkaaninen maaperä värjää niiden terälehdet syvemmän sinisiksi kuin sama kukka saa juuri missään muualla maailmassa.

Almost every field on São Miguel is edged by a hedge of hydrangeas, blue and violet and sometimes a soft pink, planted so thickly they look painted onto the landscape. Farmers brought the plants from Asia in the nineteenth century simply to mark the borders between pastures, never expecting them to become the island's signature. The volcanic soil, rich in minerals, turns their petals a deeper blue than the same flower grows almost anywhere else in the world.

Kauempana sisämaassa vihreät kukkulat kohosivat ja kietoutuivat leveiden, hiljaisten altaiden ympärille, joiden sisään Polly ei rannikolta nähnyt. Höyryä nousi heikosti jostain niiden keskeltä, ohuina valkoisina säikeinä harmaata taivasta vasten, ja hän käänsi lentonsa kohti ylänköä nähdäkseen mistä se johtui.

Further inland, the green hills rose and folded around wide, quiet basins that Polly could not see into from the coast. Steam rose faintly from somewhere among them, thin white threads against the grey sky, and she turned her flight toward the high ground to see what was making it.