Baikaljärvi

Polly heräsi viidentenä aamuna ja maailma oli muuttunut vedeksi.

Polly woke up on the fifth morning and the world had become water.

Juna kulki Baikaljärven etelärantaa pitkin. Järvi täytti koko ikkunan: ei niinkään järvi kuin meri, paitsi että se oli täydellisen tyyni ja sen väri oli mahdottoman kirkas, sininen, joka tuntui alkavan syvältä pinnan alta ja nousevan ylös.

The train was running along the southern shore of Lake Baikal. The lake filled the entire window: not a lake so much as a sea, except for the perfect stillness and the impossible clarity of the colour, which was a blue that seemed to start somewhere deep below the surface and rise up.

Igor, kalastaja, oli ollut hereillä jo kaksi tuntia. Hän oli ikkunan ääressä pieni muistikirja kädessään.

Igor, the fisherman, had been awake for two hours. He was at the window with a small notebook.

"Baikal," hän sanoi. "Se on maailman syvin järvi. Sen syvin kohta on tuhat kuusisataa neljäkymmentä kaksi metriä. Se on myös vanhin järvi. Kaksikymmentäviisi miljoonaa vuotta vanha. Useimmat järvet täyttyvät ajan myötä sedimentillä. Baikal on repeämälaaksossa, joka yhä kasvaa. Pohja laskee nopeammin kuin sedimentti ehtii täyttää sen."

"Baikal," he said. "It is the deepest lake in the world. One thousand six hundred and forty-two metres at its deepest point. It is also the oldest lake. Twenty-five million years old. Most lakes fill in with sediment over time. Baikal is in a rift valley that is still growing. The bottom drops faster than the sediment can fill it."

Vesi ulkona oli niin kirkasta, että Polly saattoi nähdä kiviä järven pohjalla matalissa kohdissa. Kirkkaus voi olla jopa neljäkymmentä metriä oikeissa olosuhteissa.

The water outside was so clear that Polly could see boulders on the lake floor in the shallow areas. The clarity is up to forty metres in the right conditions.

"Se sisältää myös," Igor sanoi, "kaksikymmentäkolme prosenttia kaikesta maapallon sulamattomasta makeasta vedestä. Enemmän kuin kaikki Pohjois-Amerikan Suuret järvet yhteensä."

"It also holds," Igor said, "twenty-three percent of all the unfrozen fresh water on Earth. More than all the North American Great Lakes combined."

Polly katsoi järveä. Se ei näyttänyt kaksikymmentäkolmelta prosentilta mitään. Se näytti yhdeltä tyyneltä siniseltä asialta.

Polly looked at the lake. It did not look like twenty-three percent of anything. It looked like a single still blue thing.

Juna pysähtyi Slyudyankan asemalle. Igor jäi pois. Hän kätteli Pollyä siiven kärjestä kahdella sormella, vakavana. "Kolme päivää kalastusta. Sitten kotiin." Hän vilkutti ikkunan läpi ja oli poissa.

The train stopped at Slyudyanka station. Igor got off. He shook Polly's wing tip with two fingers, gravely. "Three days fishing. Then home." He waved through the window and was gone.

Kolmen tunnin ajan juna kulki rantaa pitkin. Ryhmä Baikalin hylkeitä nosti päänsä pinnan yläpuolelle kilometrin päässä rannasta. Ne ovat maailman ainoat täysin makean veden hyljelajit.

For three more hours, the train ran the shore. A group of Baikal seals popped their heads above the surface a kilometre offshore. They are the world's only purely freshwater seal species.

Polly mietti mittakaavaa. Hänen alapuolellaan oli vettä, joka oli vanhempaa kuin hänen lajinsa. Tuossa vedessä oli pieni vaaleanpunainen katkarapu nimeltä Epischura, jota ei ollut missään muualla maailmassa. Se piti järven kirkkaana. Se oli pitänyt sen kirkkaana kaksikymmentä miljoonaa vuotta.

Polly thought about scale. Below her was water older than her species. Inside that water was a tiny pink shrimp called Epischura that did not exist anywhere else on Earth. It kept the lake clear. It had been keeping it clear for twenty million years.