Lintu, joka menetettiin kahdesti

Syvällä saaren itäosassa Polly seurasi puurajaa ylös metsään, joka ei muistuttanut mitään rannikolla näkemäänsä: sammaleen verhoamia, sotkuisia vanhoja laakeripuita, joiden latvusto oli niin tiheä, että maahan pääsi vain vähän auringonvaloa. Tämä viileä, kostea metsä Pico da Varan ympärillä on viimeinen turvapaikka pienelle harmaanpunertavalle linnulle, jota ei tavata missään muualla maailmassa, priololle, ja Polly oli tullut katsomaan, löytäisikö hän sellaisen.

Deep in the east of the island, Polly followed the tree line up into a forest unlike anything on the coast, tangled old laurel trees draped in moss, their canopy so thick that little sunlight reached the ground. This cool, damp forest around Pico da Vara is the last stronghold of a small grey and pink bird found nowhere else on the planet, the priolo, and Polly had come to see if she could find one.

Lintu oli kahdesti aivan katoamaisillaan. Havainnot loppuivat kokonaan vuonna tuhat yhdeksänsataakolmekymmentäkaksi, ja yli kolmenkymmenen vuoden ajan useimmat pitivät sitä lopullisesti menetettynä, kunnes pieni kanta löydettiin uudelleen vuonna tuhat yhdeksänsataakuusikymmentäseitsemän, piiloutuneena juuri tällaiseen metsään. Senkin jälkeen maanviljely ja nopeakasvuiset vieraat puut kutistivat sen elinaluetta, kunnes jäljellä oli alle sata pesivää paria. Useimpien laskujen mukaan siitä tuli Euroopan toiseksi harvinaisin varpuslintu.

The bird very nearly disappeared twice. Sightings stopped completely in nineteen thirty-two, and for more than thirty years most people assumed it was gone for good, until a small population was rediscovered in nineteen sixty-seven, hiding in exactly this kind of forest. Even after that, farming and fast-growing foreign trees kept shrinking its home until fewer than one hundred breeding pairs remained, making it, by most counts, the second rarest songbird anywhere in Europe.

Priolon pelasti kärsivällinen, kaikkea muuta kuin loistokas työ. Vapaaehtoiset ja tutkijat käyttivät vuosikymmeniä vieraiden puiden kitkemiseen ja hitaasti kasvavan kotimaisen laakerin istuttamiseen, juuri sen josta lintu saa ravintonsa ja suojansa. Polly katseli, kun kaksi niistä nousi matalalta oksalta, pehmeä vaaleanpunainen rinta välähti tummanvihreää vasten, ja ne huutelivat toisilleen lyhyin, matalin äänin ennen kuin katosivat takaisin latvustoon.

What saved the priolo was patient, unglamorous work. Volunteers and scientists spent decades pulling out foreign trees and replanting the slow native laurel the bird actually depends on for food and shelter. Polly watched two of them lift off from a low branch, a soft flash of pink breast against the dark green, calling back and forth in short, low notes before disappearing back into the canopy.

Hän odotti pitkään hiljaisuudessa toivoen vielä yhtä vilausta, mutta metsä sulkeutui lintujen ylle yhtä täydellisesti kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Se tuntui reilulta vaihtokaupalta, Polly ajatteli: pieni hiljaisuus, ja vastineeksi laji joka yhä pitää pintansa.

She waited a long while in the quiet, hoping for one more look, but the forest closed back over the birds as completely as if they had never been there. It felt like a fair trade, Polly thought: a small silence, in exchange for a species still holding on.