Tuoli takan ääressä

Majatalo seisoi sataman yläpuolella, ovi suojan puolella, ja näillä saarilla juuri sille puolelle ovi rakennetaan. Sitä piti North Ronaldsayn uuhi, yksi niistä rantalampaista, jotka elävät merilevällä saariston pohjoispäässä. Polly seisoi eteisessä vesi valuen. "Onko teillä vapaita huoneita?"

The guesthouse stood above the harbour with its door on the sheltered side, which on these islands is the side you build a door on. It was kept by a North Ronaldsay ewe, one of the shore sheep that live off seaweed at the north end of the archipelago. Polly stood in the hall with rain running off her. "Do you have any available rooms?"

Huoneita oli. Syyskuussa niitä yleensä on. Polly sanoi: "Haluaisin rauhallisen huoneen, kiitos." Uuhi vaikeni juuri sen verran, että se oli kohteliasta. Takahuoneet ovat pihalle päin, etuhuoneet merelle päin, ja tuuli löytää molemmat. Mikään täällä ei ole hiljaista siinä mielessä kuin vieras tarkoittaa. Sen sijaan saaret tarjoavat niin tasaisen tuulen, ettei sitä kahden yön jälkeen enää kuule.

There were rooms. There usually are in September. Polly said, "I would like a quiet room, please." The ewe paused long enough to be polite about it. The rooms at the back face the yard, the rooms at the front face the water, and the wind finds both. Nowhere here is quiet in the way a visitor means it. What the islands offer instead is a wind so constant that after two nights you stop hearing it.

"Voisitteko auttaa minua matkatavaroiden kanssa?" Uuhi kantoi laukun itse yläkertaan ja laski sen tuolin viereen takan ääreen, ja juuri tuoli sai Pollyn vaikenemaan. Sen runko oli ajopuuta, sillä täällä ei kasva yhtään puuta ja jokainen lankku vanhoissa taloissa on tullut vuoroveden mukana. Sen selkänoja oli kaurankorsia, kierrettyinä ja ommeltuina kuvuksi, joka kaartuu eteenpäin hartioiden yli. Kirkwallissa asunut puuseppä nimeltä David Kirkness teki tuosta maatalon tavasta vakiomallin tuhatkahdeksansataluvun puolivälissä.

"Could you assist me with my luggage, please?" The ewe carried the bag up herself and set it beside a chair by the fire, and the chair was the reason Polly stopped talking. Its frame was driftwood, because no tree grows here and every plank in the old houses came in on the tide. Its back was oat straw, coiled and stitched into a hood that curves forward over the shoulders. A joiner in Kirkwall named David Kirkness turned that farmhouse habit into a standard design in the middle of the eighteen hundreds.

"Mihin aikaan on uloskirjautuminen?" Polly kysyi, sillä lautta ratkaisee täällä kaiken. Sitten hän istuutui tuoliin. Olkikupu katkaisi ovesta tulevan vedon, tuli jatkoi sitä mitä tuli tekee, ja ensimmäistä kertaa laivan jälkeen hän kuuli oman hengityksensä.

"What time is check-out?" Polly asked, because the ferry decides everything here. Then she sat down in the chair. The straw hood cut the draught off the door, the fire went on doing what fires do, and for the first time since the boat she could hear herself breathing.