Napolinlahti

Polly saapui Napolinlahdelle myöhään aamupäivällä. Vesi oli vihreän lasin väristä. Vesuvius-vuori kohosi lahden toisella puolella, osittain sumun peitossa. Ilmassa tuoksui suola ja kalastusveneiden diesel.

Polly came in over the Bay of Naples in late morning. The water was the colour of green glass. Mount Vesuvius sat on the far side of the bay, partly hidden by haze. The air smelled of salt and diesel from fishing boats.

Hän seurasi rantaviivaa. Hän näki parvekkeilla roikkuvaa pyykkiä ja kaduilla pörrääviä skoottereita.

She followed the shoreline. She could see laundry hanging from balconies and scooters in the streets.

Hänen määränpäänsä oli vanha rakennus veden äärellä. Pieni messinkilaatta kertoi: STAZIONE ZOOLOGICA ANTON DOHRN, PERUSTETTU 1872.

Her destination was an old building on the water. A small brass plaque read STAZIONE ZOOLOGICA ANTON DOHRN, FONDATA 1872.

Polly tiesi tästä paikasta. Sen oli perustanut saksalainen eläintieteilijä nimeltä Anton Dohrn. Napolinlahti on yksi Euroopan rikkaimmista meriekosysteemeistä. Instituutti on tutkinut mustekaloja vuodesta 1873. Se on maailman vanhin yhä toiminnassa oleva meribiologian instituutti.

Polly knew about this place. It had been founded by a German zoologist named Anton Dohrn. The Bay of Naples is one of the richest sea ecosystems in Europe. The institute has been studying octopuses since 1873. It is the oldest marine biology institute still working in the world.

Hän istahti kaiteelle. Nuori tutkija tummansinisessä laboratoriotakissa avasi takaoven. Hän näki Pollyn ja hymyili. "Tule sisään."

She perched on the railing. A young researcher in a navy lab coat unlocked the back door. She saw Polly and smiled. "Come on in."

Rakennuksessa tuoksui merivesi. Pitkät käytävät kulkivat huoneiden välissä, jotka olivat täynnä altaita. Lasiseinien läpi Polly näki sardiineja, pienen mustekalan nurkassa ja merijäniksen levän lehdellä.

The building smelled of seawater. Long corridors ran between rooms full of tanks. Through the glass walls, Polly saw sardines, a small octopus in a corner, and a sea hare on a kelp blade.

Tutkijan nimi oli Chiara Bianchi. Hän oli tutkinut pääjalkaisten kognitiota yhdeksän vuotta. "Mustekalat ovat täällä älykkäimpiä eläimiä," hän sanoi. "Tai ainakin älykkäimpiä, joiden tiedämme olevan tietoisia."

The researcher's name was Chiara Bianchi. She had been studying cephalopod cognition for nine years. "The octopuses are the smartest animals here," she said. "Or at least the smartest ones we are sure are conscious."

He saapuivat korkean pyöreän altaan luo. Sen kyljessä oleva kortti kertoi: PASTA, 2.3KG, GPO. Sisällä, muoviputken kierteeseen kääriytyneenä, oli jättiläispacificin mustekala. Kahdeksan lonkeroa kietoutuivat siististi sen ympärille. Yksi kultainen silmä tarkkaili lasin läpi.

They came to a tall round tank. A card on the side read PASTA, 2.3KG, GPO. Inside, folded into a coil of plastic pipe, was a giant Pacific octopus. Eight arms wrapped tidily around itself. One golden eye watched through the glass.

Chiara laski kahvikuppinsa alas. "Pasta," hän sanoi, "tapaa Polly."

Chiara set her coffee down. "Pasta," she said, "meet Polly."

Mustekala ei liikkunut. Mutta sen silmä pysyi Pollyn kohdalla.

The octopus did not move. But its eye stayed on Polly.

"Voit istua reunalle," Chiara sanoi. "Hän ei roiskuta sinua. Hän on rauhallinen aamuisin. Hänestä tulee kekseliäs iltapäivisin."

"You can perch on the rim," Chiara said. "She will not splash you. She is calm in the mornings. She gets clever in the afternoons."