Koivumetsät

Toisena aamuna juna oli jo neljäsataa kilometriä Moskovasta itään. Polly heräsi pienellä taitettavalla pöydällä. Ikkunasta tuleva valo oli pohjoisen kesäaamun pehmeää harmaata. Galina, vanhempi nainen, joi jo teetä lasista, joka oli metallisessa pidikkeessä.

On the second morning, the train was already four hundred kilometres east of Moscow. Polly woke up on the small folding table. The light through the window was the soft grey of a northern summer morning. Galina, the older woman, was already drinking tea from a glass in a metal holder.

"Koivuja," hän sanoi.

"Birches," she said.

Polly katsoi ulos. Valkorunkoiset puut vilistivät ohi kuudenkymmenen kilometrin tuntivauhdilla. Niitä oli kaikkialla. Ne jatkuivat loputtomiin. Ne eivät olleet metsiköissä tai aukeilla. Ne olivat koko maisema.

Polly looked. Outside, white-trunked trees were running past at sixty kilometres an hour. They were everywhere. They went on. They were not in groves or clearings. They were the entire landscape.

Tämä oli Venäjän koivuvyöhykkeen läntinen reuna. Valkokoivulla on laajin luonnollinen levinneisyysalue kaikista lehtipuista maailmassa. Se kasvaa siellä, missä melkein mikään muu ei kasva. Se on puu, joka sanoo: täällä on ollut tulipalo, tai, täällä tulee olemaan metsä, mutta minä olen täällä ensin.

This was the western edge of the Russian birch belt. White birch has the widest natural range of any deciduous tree on Earth. It grows where almost nothing else will. It is the tree that says: there has been a fire here, or, there will be a forest here, but I am here first.

Nuori mies, jolla oli kannettava tietokone, ja jonka nimeksi paljastui Pavel, nosti katseensa. "Sinä olet papukaija," hän sanoi tasaisella englannilla. "Huomasin." Hän palasi kirjoittamaan.

The young man with the laptop, whose name turned out to be Pavel, looked up. "You are the parrot," he said in flat English. "I noticed." He went back to typing.

Galina kaatoi toisen lasillisen teetä ja tarjosi sen Pollylle. Se oli meripihkan väristä. Ohut sitruunaviipale kellui pinnalla. Vaunun päässä oleva samovaari oli ollut käynnissä kaksitoista tuntia putkeen.

Galina poured a second glass of tea and offered it to Polly. It was the colour of amber. A thin slice of lemon floated on top. The samovar at the end of the carriage had been running for twelve hours straight.

Polly otti varovasti siemauksen lasin reunalta. Se oli hyvin kuumaa ja hyvin makeaa.

Polly drank a sip carefully off the edge of the glass. It was very hot and very sweet.

"Tämän matkan pisin osa on puut," Galina sanoi. "Ihmiset eivät ymmärrä tätä ennen kuin he matkustavat täällä. Istut junassa kuusi päivää ja katsot ulos puita. Niille ei ole loppua."

"The longest part of this trip is the trees," Galina said. "People do not understand this until they ride it. You sit in a train for six days and you look out at trees. There is no end to them."

Taiga alkaa Volgan takaa. Noin neljäkymmentä prosenttia Venäjän maa-alueesta on taigaa. Maa sisältää noin kaksikymmentä prosenttia maailman kaikista metsistä.

The taiga begins past the Volga. About forty percent of Russia's land area is taiga. The country contains roughly twenty percent of all the world's standing forest.

Polly otti toisen siemauksen. Pavel kirjoitti. Galina palasi kirjaansa. Ulkona neljäsataa kilometriä liukui ohi kuin yhtenäinen koivikko.

Polly drank a second sip. Pavel typed. Galina returned to her book. Outside, four hundred kilometres slid past as if it were one continuous birch.