Uralien ylitys

Kolmantena aamuna juna pysähtyi Jekaterinburgiin. Galina oli jo poistunut junasta. Hän oli jäänyt pois varhain aamuyöllä asemalla, jonka Polly oli nukkunut ohi, halauksen ja pienen vilkutuksen kera, jonka Polly oli vain puoliksi rekisteröinyt unen läpi. Pavel nukkui yhä. Kaksi uutta matkustajaa oli ottanut tyhjät punkat yöllä: noin kaksikymppinen sotilas, jonka univormu oli liian puhdas ollakseen vielä käytetty, ja vanhempi mies, jolla oli harmaan kellertävät hiukset ja kalastusvälineboksi.

On the third morning, the train stopped at Yekaterinburg. Galina had already left it. She had gotten off in the small hours at a station Polly had slept through, with a hug and a small wave that Polly had only half-registered through the haze. Pavel was still asleep. Two new passengers had taken the empty bunks in the night: a soldier of perhaps twenty in a uniform that was too clean to have been worn yet, and an older man with grey-yellow hair and a fishing tackle box.

Polly hypähti ikkunan ääreen.

Polly hopped to the window.

Jekaterinburg on Uralien suurin kaupunki. Uralvuoret jakavat Euroopan ja Aasian. Ne eivät ole korkeita, enemmänkin pitkä kulunut harjanne kuin muuri. Mutta ne ovat vanhoja. Viisisataa miljoonaa vuotta sitten, kun supermanner Pangaea muodostui, Uralit olivat jo merkittävä vuoristo. Ne ovat kuluneet puoli miljardia vuotta ja ovat yhä olemassa. Ne ovat eräitä maapallon vanhimmista vuorista.

Yekaterinburg is the largest city in the Urals. The Ural Mountains divide Europe from Asia. They are not high, more a long worn ridge than a wall. But they are old. Five hundred million years ago, when the supercontinent of Pangaea was forming, the Urals were already a major mountain range. They have been worn down for half a billion years and are still there. They are some of the oldest mountains on Earth.

Trans-Siperian rata ylittää Uralit Jekaterinburgin kautta. Linjan kilometrillä 1 777 on pieni merkki, jossa lukee toisella puolella EUROOPPA ja toisella AASIA. Jokainen venäläinen matkustaja, jonka Polly oli sinä aamuna tavannut, oli kertonut hänelle tästä merkistä. Jotkut heistä jäivät junasta Pervouralskissa, asemalla, joka on lähimpänä merkkiä, ja kävelivät sinne valokuvia varten. Konduktööri kertoi hänelle pienellä hymyllä, että merkki oli turistien keksintö. Varsinainen raja, maantieteellisesti, ei ollut selkeä piste kartalla. Jakolinja kulkee suurin piirtein Uraljoen valuma-alueen mukaan, joka itsessään on pitkä kaari eikä viiva.

The Trans-Siberian crosses the Urals through Yekaterinburg. There is a small marker at kilometre 1,777 of the line that says EUROPE on one side and ASIA on the other. Every Russian passenger Polly had met that morning had told her about this marker. Some of them got off the train at Pervouralsk, the station nearest the marker, and walked to it for photos. The conductor told her, with a small smile, that the marker was a tourist invention. The actual border, geographically, was not at a clean point on a map. The dividing line runs roughly along the watershed of the Ural River, which is itself a long arc rather than a line.

Mutta symbolinen ylitys oli se tärkein asia.

But the symbolic crossing was the point.

Juna lähti Jekaterinburgista matalille mäille, jotka olivat peittyneet mäntyihin ja kuusiin. Metsä oli muuttunut edellisestä päivästä. Valkoiset koivut olivat yhä siellä, mutta nyt sekoittuneina tummempiin havupuihin. Maa oli ryppyisempää. Pienet joet juoksivat matalissa laaksoissa.

The train pulled out of Yekaterinburg into low hills covered in pine and spruce. The forest had changed since the day before. The white birches were still there, but mixed now with darker conifers. The land was more wrinkled. Small rivers ran in shallow valleys.

Uusi matkustaja kalastusvälineboksin kanssa avasi sen ja asetteli vieheensä pienelle pöydälle. Hän lajitteli ne värin mukaan. Hän ei näyttänyt tarvitsevan niitä juuri nyt. Hän vain halusi ne esille.

The new passenger with the tackle box opened it and laid out his lures on the small table. He arranged them by colour. He did not appear to need any of them at the moment. He just wanted them out.

"Missä kalastat?" Polly kysyi varovasti.

"Where do you fish?" Polly asked, carefully.

Mies katsoi ylös. Hän ei näyttänyt yllättyneeltä, että papukaija puhui. "Baikaljärvellä," hän sanoi. "Kolmen päivän päästä. Omul. Baikalin lohi. Et löydä sitä mistään muualta maailmassa." Hän osoitti tiettyä vihreä-hopeista lusikkaa. "Tätä käytän."

He looked up. He did not seem surprised that a parrot had spoken. "Lake Baikal," he said. "In three days. Omul. The salmon of Baikal. You will not find it anywhere else in the world." He pointed at a particular green-and-silver spoon. "This is what I use."

Polly kallisti punaista päätään. Mies sulki kalastusvälineboksin.

Polly tilted her red head. The man closed the tackle box.

Muutamaa tuntia myöhemmin, lähellä Pervouralskia, juna hidasti vauhtia pienen valkoisen obeliskin kohdalla aukealla. Obeliskissa oli metallilaatta, jossa toisella puolella luki EUROOPPA kyrillisin kirjaimin. Toisella puolella luki AASIA. Pieni kolmen turistin ryhmä otti valokuvaa. He vilkuttivat junalle. Pavel, nyt hereillä, nosti kätensä kannettavaltaan ja vilkutti takaisin.

A few hours later, near Pervouralsk, the train slowed past a small white obelisk in a clearing. The obelisk had a metal plate on one side reading EUROPE in Cyrillic. The plate on the other side read ASIA. A small group of three tourists were taking a photo. They waved at the train. Pavel, now awake, lifted a hand from his laptop and waved back.

Obeliski liukui pois heidän takanaan. Mäntyjen rivit sulkeutuivat jälleen. Juna oli ylittänyt mantereen samalla tavalla kuin voisi ylittää pienen kadun.

The obelisk slid away behind them. The pines closed back in. The train had crossed a continent the way you might cross a small street.