Koivumetsät

Toisena aamuna juna oli jo neljäsataa kilometriä Moskovasta itään. Polly heräsi pieneltä taittopöydältä, jossa hän oli viettänyt yönsä naisen beige neuletakin kulman alla. Ikkunasta tulviva valo oli varhaisen kesäaamun pehmeää harmaata pohjoista valoa. Nainen oli jo hereillä ja joi teetä lasista, jossa oli metallinen pidike.

On the second morning, the train was already four hundred kilometres east of Moscow. Polly woke up on the small folding table where she had spent the night under a corner of the woman's beige cardigan. The light through the window was the soft grey of an early summer northern morning. The woman was already up and drinking tea from a glass with a metal holder.

"Koivuja," nainen sanoi.

"Birches," the woman said.

Polly katsoi. Ikkunan ulkopuolella valkotrunkkaiset puut vilistivät ohi kuudenkymmenen kilometrin tuntivauhdilla. Niitä oli kaikkialla. Ne jatkuivat loputtomiin. Ne eivät olleet lehtoja. Ne eivät olleet aukeita. Ne olivat koko maisema. Metsä oli muuttunut jatkuvaksi todellisuudeksi.

Polly looked. Outside the window, white-trunked trees were running past at sixty kilometres an hour. They were everywhere. They went on. They were not in groves. They were not in clearings. They were the entire landscape. The forest had become a continuous fact.

Tämä oli Venäjän koivuvyöhykkeen läntinen reuna. Valkokoivu, Betula pubescens. Jotkut olivat karvaisia. Jotkut hopeisia. Lajilla on laajin luonnollinen levinneisyysalue kaikista lehtipuista maailmassa. Se voi kasvaa maalla, jossa melkein mikään muu ei menesty. Se kukoistaa kylmissä, köyhissä maaperissä, soilla, metsien reunoilla, joissa suuremmat puut eivät saa jalansijaa. Se on puu, joka sanoo: täällä on ollut tulipalo. Tai: täällä tulee olemaan metsä, lopulta, mutta minä olen täällä ensin.

This was the western edge of the Russian birch belt. White birch, Betula pubescens. Some downy. Some silver. The species has the widest natural range of any deciduous tree on Earth. It can grow on land where almost nothing else will. It thrives in cold poor soils, in marshes, on the edges of forests where larger trees cannot get a foothold. It is the tree that says: there has been a fire here. Or: there will be a forest here, eventually, but I am here first.

Nuori mies, jolla oli kannettava tietokone, ja jonka nimeksi paljastui Pavel, katsoi ylös kirjoittamisestaan. "Sinä olet papukaija," hän sanoi tasaisella englannilla. "Huomasin." Hän palasi kirjoittamaan. Nainen, jonka nimi oli Galina, kaatoi toisen lasillisen teetä ja tarjosi sen Pollylle. Se oli vahvan meripihkan väristä. Sitruunaviipale pinnalla kellui kuin pieni keltainen vene.

The young man with the laptop, whose name turned out to be Pavel, looked up from his typing. "You are the parrot," he said in flat English. "I noticed." He went back to typing. The woman, whose name was Galina, poured a second glass of tea and offered it to Polly. It was the colour of strong amber. The lemon slice on top floated like a small yellow boat.

Polly otti varovasti siemauksen lasin reunalta. Se oli hyvin kuumaa ja hyvin makeaa. Vaunun päässä oleva samovaari oli ollut käynnissä kaksitoista tuntia putkeen.

Polly drank a sip, carefully, off the edge of the glass. It was very hot and very sweet. The samovar at the end of the carriage had been running for twelve hours straight.

Polly hyppäsi ikkunalle. Koivut jatkuivat. Ajoittain ohitse lipui ohut musta joki. Ajoittain pieni kylä harmaista puutaloista, joissa oli kaiverretut ikkunanpuitteet. Sitten taas lisää koivuja.

Polly hopped to the window. The birches kept going. Occasionally a thin black river. Occasionally a small village of grey wooden houses with carved window frames. Then more birches.

"Tämän matkan pisin osa," Galina sanoi, "ovat puut. Ihmiset eivät ymmärrä tätä ennen kuin he matkustavat sen. Istut junassa kuusi päivää ja katsot ulos puita. Niille ei ole loppua. Kartoissa se on vihreä väri kuten mikä tahansa muu vihreä. Junassa se on jotain muuta."

"The longest part of this trip," Galina said, "is the trees. People do not understand this until they ride it. You sit in a train for six days and you look out at trees. There is no end to them. In the maps it is a green colour like any other green. In the train it is something else."

Polly kallisti punaista päätään.

Polly tilted her red head.

Taiga alkaa teknisesti jossain Volgan tuolla puolen. Metsä, jota hän nyt katseli, oli vielä sekametsää, eurooppalaista metsää. Mutta sen rakenne, se tapa, jolla se täytti ikkunan ilman mitään maamerkkiä, johon tarttua, oli jo sitä, mitä taiga muuttuu. Suurin osa Venäjästä on peittynyt tällaisella metsällä. Noin neljäkymmentä prosenttia maan pinta-alasta on taigaa. Maa sisältää suunnilleen kaksikymmentä prosenttia kaikista maailman seisovista metsistä. Ilmasta katsottuna, talvella, Venäjä on enimmäkseen lunta puiden päällä.

The taiga begins, technically, somewhere past the Volga. The forest she was watching now was still mixed European forest. But the structure of it, the way it filled the window without any landmark to anchor it, was already what taiga becomes. Most of Russia is covered by forest like this. About forty percent of the country's land area is taiga. The country contains roughly twenty percent of all the world's standing forest. From the air, in winter, Russia is mostly snow on trees.

Polly joi toisen siemauksen. Pavel kirjoitti. Galina palasi kirjaansa. Juna piti tasaista rytmiään. Ikkunan ulkopuolella neljäsataa kilometriä liukui ohi kuin se olisi yksi yhtenäinen koivu.

Polly drank a second sip. Pavel typed. Galina returned to her book. The train made its steady rhythm. Outside the window, four hundred kilometres slid past as if it were one continuous birch.