Napolinlahti

Polly saapui Napolinlahdelle myöhäisenä aamuna. Vesi oli vihreän lasin väristä. Vesuvius-vuori kohosi lahden toisella puolella, puoliksi sumuverhon peitossa, täydellisen kartion muotoinen vuori, joka oli haudannut Pompejin vuonna 79 jKr. ja ollut purkautumatta vuodesta 1944. Ilmassa tuoksui suola, mänty ja pienten kalastusveneiden diesel.

Polly came in over the Bay of Naples in late morning. The water was the colour of green glass. Mount Vesuvius sat on the far side of the bay, half-veiled in haze, a perfectly cone-shaped mountain that had buried Pompeii in 79 AD and had not erupted since 1944. The air smelled of salt and pine and the diesel of small fishing boats.

Hän seurasi rantaviivan kaarta länteen. Mergellinan kaduilla hän näki parvekkeilta roikkuvaa pyykkiä, autojen välistä pujottelevia skoottereita ja miehen, joka myi puukärrystään sitruunoita, jotka olivat hänen oman päänsä kokoisia.

She followed the curve of the shoreline westward. Through the streets of Mergellina she could see laundry hanging from balconies, scooters threading between cars, and a man with a wooden cart selling lemons the size of her own head.

Hänen määränpäänsä oli rakennus aivan veden äärellä Villa Comunale -puistossa: pitkä okranvärinen italialainen uusklassinen rakennus, jossa oli korkeat kaari-ikkunat. Pieni messinkilaatta ilmoitti: STAZIONE ZOOLOGICA ANTON DOHRN. Sen alla, pienemmillä kirjaimilla, FONDATA 1872.

Her destination was a building right on the water in the Villa Comunale park: a long ochre-painted Italian neoclassical structure with tall arched windows. A small brass plaque read STAZIONE ZOOLOGICA ANTON DOHRN. Below that, in smaller letters, FONDATA 1872.

Polly tiesi tästä paikasta. Sen oli perustanut saksalainen eläintieteilijä nimeltä Anton Dohrn, joka oli tullut Napoliin kaksikymppisenä, koska lahti oli Euroopan rikkain meriekosysteemi ja hän halusi tutkia sitä. Hän oli rakentanut instituutin omilla perhevarallisuuksillaan ja muiden tiedemiesten avustuksella. Se oli maailman vanhin yhä toiminnassa oleva meribiologian instituutti. Se oli tutkinut mustekaloja vuodesta 1873.

Polly knew about this place. It had been founded by a German zoologist named Anton Dohrn, who had come to Naples in his twenties because the bay was the richest marine ecosystem in Europe and he wanted to study it. He had built the institute with his own family money and the help of fellow scientists. It was the oldest still-operating marine biology institute in the world. It had been studying octopuses since 1873.

Hän istahti sisäänkäynnin lähellä olevalle taotulle rautakaiteelle. Nuori tutkija valkoisissa kengissä ja tummansinisessä laboratoriotakissa oli avaamassa takaovea. Nainen näki Pollyn. Hän ei näyttänyt yllättyneeltä. "Sei in ritardo," hän sanoi hymyillen. "Tai ehkä aikaisin. Tule sisään."

She perched on a wrought-iron railing near the entrance. A young researcher in white shoes and a navy lab coat was unlocking the back door. The woman saw Polly. She did not look surprised. "Sei in ritardo," she said, smiling. "Or maybe early. Come on in."

Näin Polly astui Stazione Zoologican takaovesta.

That is how Polly walked through the back door of the Stazione Zoologica.

Rakennuksessa tuoksui merivesi, suolainen ja puhdas. Pitkät käytävät kulkivat huoneiden välissä, jotka olivat täynnä altaita. Lasiseinien läpi hän näki sardiinien nauhojen kääntyvän yhdessä, pienen mustekalan painautuneena altaansa nurkkaan, merijäniksen liikkuvan hitaasti levälehteä pitkin.

The building smelled of seawater, briny and clean. Long corridors ran between rooms full of tanks. Through the glass walls she could see ribbons of sardines turning together, a small octopus pressed against one corner of its tank, a sea hare moving slowly over a kelp blade.

Tutkijan nimi oli Chiara Bianchi. Hän oli tutkinut pääjalkaisten kognitiota tässä instituutissa yhdeksän vuotta. Hän käveli nopeasti. "Johtaja on Tukholmassa tällä viikolla," hän sanoi. "Näet enimmäkseen minut ja eläimet. Mustekalat ovat eläimistämme älykkäimpiä. Tai ainakin älykkäimpiä niistä, joista olemme varmoja, että ne ovat tietoisia. Merijäniksistä ei ole vielä varmaa tietoa."

The researcher's name was Chiara Bianchi. She had been studying cephalopod cognition at this institute for nine years. She walked quickly. "The director is in Stockholm this week," she said. "You will mostly see me and the animals. The octopuses are the smartest of our animals. Or at least the smartest of the ones we are sure are conscious. The jury is still out on the sea hares."

He saapuivat korkealle pyöreälle altaalle hiljaisessa takahuoneessa. Altaan reunalla oli käsin kirjoitettu kortti, jossa luki PASTA, 2.3KG, GPO. Altaan sisällä, nurkassa, puoliksi muoviputkeen kääriytyneenä, oli Tyynenmeren jättiläismustekala. Suurin osa sen kehosta oli putken värinen. Kahdeksan lonkeroa kiertyivät siististi sen ympärille. Yksi silmä, kultainen ja suorakaiteen muotoinen pupilli, tarkkaili heitä lasin läpi.

They came to a tall round tank in a quiet back room. A handwritten card on the side read PASTA, 2.3KG, GPO. Inside the tank, in the corner, half-folded into a coil of plastic pipe, was a giant Pacific octopus. Most of its body was the colour of the pipe. Eight arms wrapped tidily around itself. One eye, golden and rectangular-pupiled, watched them through the glass.

Chiara laski kahvikuppinsa tiskille. "Pasta," hän sanoi, "tapaa Polly."

Chiara set her coffee on a counter. "Pasta," she said, "meet Polly."

Mustekala ei liikkunut. Sen iho muuttui hitaasti pehmeän vaaleanpunaiseksi niistä kohdista, joissa se kosketti putkea. Polly kallisti punaista päätään. Mustekala ei kallistanut mitään, mutta sen ainoa näkyvä silmä pysyi hänessä.

The octopus did not move. Its skin slowly turned a soft pink at the edges of where it touched the pipe. Polly tilted her red head. The octopus tilted nothing, but its single visible eye stayed on her.

"Voit istua reunalle," Chiara sanoi. "Hän ei roiskuta sinua. Hän on rauhallinen aamuisin. Hänestä tulee nokkela iltapäivisin."

"You can perch on the rim," Chiara said. "She will not splash you. She is calm in the mornings. She gets clever in the afternoons."