Half Dome

Neljännen päivän aamuna Polly päätti kiivetä Half Domelle. Ei kuuluisalle kaapelireitille, joka kiemurteli vuoren takaa ja oli joka tapauksessa vielä suljettuna kauden vuoksi, vaan ilmareittiä pitkin. Half Domen pohjoispuoli nousi lähes pystysuoraan laakson pohjalta, 1500 metriä paljasta graniittia, jonka jääkausi oli kiillottanut sileäksi 15 000 vuotta sitten. Kiipeilijät vapaakiipeilivät sen. Polly aikoi liitää sen ylitse.

On the fourth day, Polly decided to climb Half Dome. Not the famous cable route up the back, which was still closed for the season anyway, but the air route. Half Dome's flat north face rose almost vertically from the valley floor, 1,500 metres of bare granite, polished smooth by a glacier that had retreated 15,000 years ago. Climbers free-soloed it. Polly intended to glide it.

Hän aloitti aamunkoitteessa. Laakson ilma oli paksua ja viileää. Kupolitunturin juurella lämpenevä kivi nosti ilmaa, mikä auttaisi häntä kiipeämisen alkuvaiheessa. Hän tiesi tämän, koska oli edellisenä päivänä seurannut tervapääskyjä. Valkokurkkuiset tervapääskyt olivat kirkuen kiertäneet kupolin pintaa tuntikausia, ratsastaen samalla ilmalla.

She started at first light. The air in the valley was thick and cool. Updrafts off the warming rock at the base of the dome would lift her for the first part of the climb. She knew this because she had watched the swifts the day before. White-throated swifts had been screaming around the dome face for hours, riding the same air.

Hän lähti liikkeelle Mirror Laken lähellä olevasta mäntymetsiköstä. Hän nousi hitaasti, tiukoissa spiraaleissa. Kupolin pinta kohosi. Kupolin kaarevuus muuttui vähemmän kaarevaksi ja enemmän pystysuoraksi seinäksi. Hän katseli, kuinka hänen lasinsa huurustuivat aamun kosteudessa. Hän suoristi ne nokkaansa vasten yhdellä jalalla, kesken lennon.

She flew out from a stand of ponderosa pines near Mirror Lake. She climbed slowly, in tight spirals. The face of the dome rose. The dome's curve became less curve and more sheer wall. She watched her glasses smudge in the morning damp. She tilted them straight against her beak with one foot, mid-flight.

Noin kolmensadan metrin korkeudessa hän liittyi tervapääskyjen seuraan. Niitä oli kymmeniä. Ne liikkuivat nopeasti, löysissä parvissa, valkoiset kurkut välkkyen, kirkuen toisilleen. Polly oli selvästi hitain lintu ilmassa. Tervapääskyt eivät näyttäneet välittävän. Yksi niistä ohitti hänet siivenkärjen etäisyydeltä täydessä vauhdissa ja naksautti.

At about three hundred metres up, she joined the swifts. There were dozens of them. They moved in fast loose flocks, white throats flashing, screeching to each other. Polly was the slowest bird in the air by a wide margin. The swifts did not seem to mind. One of them passed within a wing-tip of her at full speed and clicked.

Tuuli voimistui viidensadan metrin korkeudessa. Graniittiseinä hohkasi jo lämpöä, vaikka aurinko oli tuskin siihen osunut. Lämpö nosti ilmaa. Nouseva ilma nosti Pollyä. Hän kiipesi pitkin, hitaasti kaartuvin liikkein, säästäen siipilihaksiaan, antaen kallion tehdä työn.

The wind picked up at five hundred metres. The granite face gave off heat already, even though the sun was barely on it. Heat lifted air. Lifted air lifted Polly. She climbed in long slow arcs, conserving her wing muscles, letting the rock do the work.

Puolivälissä hän lepäsi pienellä kielekkeellä, jossa muutama kitukasvuinen kuusi kasvoi halkeamassa. Sieltä hän näki kaapelireitin. Metallikaapelit, joista kiipeilijät pitivät kiinni kupolin takapuolella, lepäsivät paljasta kalliota vasten kuin pitkä ohut selkäranka. Ne olivat suljettuina kevään ajaksi. Heinäkuussa sadat ihmiset päivässä kiipeäisivät sitä pitkin.

Halfway up, she rested on a small ledge where a few stunted firs were growing in a crack. From there she could see the cable route. The metal cables that climbers held onto on the back side of the dome lay along the bare rock like a long thin spine. They were closed off for spring. By July, hundreds of people a day would haul themselves up that wire.

Huipulla graniitti oli tasaista. Vain tasaista. Sata metriä poikki, hieman kalteva, muutamia pieniä kivikasoja, joilla ihmiset olivat merkinneet huippunsa. Tuuli täällä ylhäällä oli tasainen. Polly käveli kuuluisan ulokkeen, "diving boardin", reunalle ja katsoi.

At the top, the granite was flat. Just flat. A hundred metres across, slightly tilted, with a few small piles of stones where humans had marked their summits. The wind up here was steady. Polly walked to the edge of the diving board, the famous overhanging slab, and looked.

Laakso oli pieni nauha alhaalla. Merced-joki oli vihreänharmaa lanka. El Capitan vastapäätä oli niin lähellä, että hän tunsi voivansa lentää sinne. Puut eivät olleet puita. Ne olivat vihreää nukkaa kanjonin pohjalla.

The valley was a small ribbon below. The Merced River was a green-grey thread. El Capitan, across the way, was so close she felt she could fly to it. The trees were not trees. They were a fuzz of green on the canyon floor.

Hän seisoi reunalla pitkään. Sitten hän teki pienimmän, rauhallisimman mahdollisen muuttohaukka-tyylisen syöksyn, juuri reunan yli, ja nousi melkein heti liitämään kupolin kaarta pitkin alaspäin.

She stood at the edge for a long time. Then she did the smallest, calmest peregrine-style dive she could manage, just over the lip, and pulled up almost immediately to glide along the curve of the dome on the way down.

Alhaalla, polulla, nuori nainen oli kumartunut ottamaan valokuvaa tervapääskystä. Hän ei nähnyt, kun Polly laskeutui penkin kaiteelle hänen taakseen. Naisen kamera naksautti. Penkki oli lämmin. Polly sulki silmänsä. Koko laakso tuoksui männylle ja lämpimälle kivelle.

At the bottom, on the trail, a young woman was bent over taking a photograph of a swift. She did not see Polly land on the rail of a bench behind her. The woman's camera clicked. The bench was warm. Polly closed her eyes. The whole valley smelled of pine and warm rock.