Viimeinen juna

Tomas katsoi puhelintaan ja tunsi vatsan painuvan pohjaan. Kello oli kymmenen yli kaksitoista yöllä, ja aseman portit sulkeutuivat. Tokiossa junat eivät kulje yötä päivää. Useimmilla linjoilla viimeinen juna lähtee noin keskiyöllä, ja jokainen kaupunkilainen tietää oman junansa aikataulun ulkoa. Tomas, joka oli ollut maassa vasta neljä päivää, ei tiennyt.

Tomas looked at his phone and felt his stomach drop. It was twelve ten in the morning, and the station gates were closing. In Tokyo, the trains do not run all night. The last train on most lines leaves around midnight, and everyone in the city knows the exact time of theirs. Tomas, who had been in the country for four days, did not.

Taksimatka halki kaupungin maksaisi enemmän kuin hänen hotellihuoneensa. Aseman virkailija huomasi hänen ilmeensä ja osoitti kadulle. Siellä, lähikaupan ja nuudeliravintolan välissä, hehkui kapselihotellin kyltti. Tomas maksoi automaatilla, otti lokeron avaimen ja nukkui siistissä muovikapselissa, joka oli yhden sängyn kokoinen. Huone oli hiljainen ja täynnä muita ihmisiä, jotka olivat myös myöhästyneet junastaan.

A taxi across the city would cost more than his hotel room. A station worker saw his face and pointed down the street. There, between a convenience store and a noodle shop, glowed a sign for a capsule hotel. Tomas paid at a machine, took a locker key, and slept in a clean plastic pod the size of a single bed, in a quiet room full of other people who had also missed their trains.

Aamulla hän osti kahvin juoma-automaatista ja nousi ensimmäiseen junaan kotiin, virkeänä ja hieman ylpeänä itsestään. Nykyään hän tarkistaa yhden asian ennen jokaista iltamenoa Japanissa: ei ruokalistaa eikä karttaa, vaan viimeisen junan lähtöajan.

In the morning he bought coffee from a vending machine and took the first train home, fresh and slightly proud. Now he checks one thing before any evening out in Japan: not the menu, not the map, but the time of the last train.