Hyvästit Pastalle

Seitsemäntenä aamuna Polly tuli alas altaalle aikaisin. Laboratorio oli hiljainen. Chiara ei tulisi vielä tuntiin. Instituutti oli herännyt näin joka aamu jo sataviisikymmentäneljä vuotta.

On the seventh morning, Polly came down to the tank early. The lab was quiet. Chiara would not be in for another hour. The institute had been waking up like this every morning for one hundred and fifty-four years.

Pasta oli altaan etuosassa.

Pasta was at the front of the tank.

Tämä ei ollut normaalia. Kuuden aamun ajan Polly oli istunut reunalla ja mustekala oli ollut kääriytyneenä putkeensa tai ajelehtinut nurkassa. Tänään mustekala oli painautunut etuseinää vasten, kaikki kahdeksan lonkeroa levällään lasia vasten, ainoa näkyvä silmä samalla tasolla Pollyn kanssa.

This was not normal. For six mornings, Polly had perched on the rim and the octopus had been folded in her pipe, or drifting in a corner. Today the octopus was pressed against the front wall, all eight arms spread loosely against the glass, her single visible eye level with Polly's.

He katsoivat toisiaan.

They looked at each other.

Mitä papukaijan ja Tyynenmeren jättimustekalan välillä tapahtuu, ei luultavasti ole ystävyyttä. Mustekala saattoi vain tutkia lämminveristä olentoa, joka oli ollut sen altaan lähellä kuusi päivää. Mustekalat voivat aistia lämpöä ihonsa kautta. Ne voivat aistia liikettä imukupeillaan. Ne keräsivät tietoa.

What passes between a parrot and a giant Pacific octopus is probably not friendship. The octopus might simply have been investigating the warm-blooded creature that had been around her tank for six days. Octopuses can read warmth through their skin. They can read movement through their suckers. They were collecting information.

Polly hypähteli reunalla. Mustekalan silmä seurasi häntä, sitten sen lonkerot liikkuivat hitaasti perässä. Kun Polly pysähtyi, silmä pysähtyi.

Polly hopped along the rim. The octopus's eye tracked her, then her arms shifted slowly to follow. When Polly stopped, the eye stopped.

Seitsemän täyttä minuuttia he katselivat toisiaan. Veden suodatin hurisi hiljaa.

For seven full minutes they watched each other. The water filter hummed softly.

Sitten mustekala teki jotain, mitä Polly ei ollut nähnyt sen tekevän koko viikolla. Se avasi yhden lonkeron hitaasti ja painoi sen aivan kärjen lasia vasten täsmälleen siihen kohtaan, missä Pollyn jalka lepäsi. Imukupit levisivät, sitten pysähtyivät.

Then the octopus did something Polly had not seen her do all week. She unfurled one arm slowly and pressed the very tip of it against the glass exactly opposite where Polly's foot was resting. The suckers spread, then stilled.

Polly laski nokkansa lasia vasten ja kosketti sitä hellästi suljetulla nokallaan. Kylmän lasin toisella puolella ei ollut mitään. Mustekalan puolella ehkä paljonkin.

Polly lowered her beak to the glass and touched it gently with her closed beak. Through the cold glass, on her side, there was nothing. On the octopus's side, perhaps a great deal.

Lonkero pysyi pitkän minuutin. Sitten se liukui takaisin veteen.

The arm stayed for one long minute. Then it slid back into the water.

Chiara tuli sisään kahden kahvin kanssa. "Sinä olet lähdössä," hän sanoi. "Ajattelin, että näin tapahtuisi. Matkusta turvallisesti. Tule takaisin, kun voit."

Chiara came in with two coffees. "You are leaving," she said. "I imagined this would happen. Travel safely. Come back when you can."

Polly nousi reunalta. Hän lensi pitkin instituutin pitkää käytävää, ohitti sardiinit ja levät, ja ulos Villa Comunalen kirkkaaseen aamuun. Napolinlahti avautui hänen edessään.

Polly lifted off the rim. She flew out down the long corridor of the institute, past the sardines and the kelp, and out into the bright morning of the Villa Comunale. The Bay of Naples opened in front of her.